Tasmania

Havahtua paluumatkalla puoliunesta veneen hidastumiseen, huomata kaikkien katsovan ikkunasta ulos samaan suuntaan, nähdä delfiinilauman lähestyvän venettä ja sen saavutettuaan jatkavan ulkomerelle - Tasmania.

Viime viikon keskiviikko alkoi aikaisella herätyksellä ja kolmen tunnin junamatkalla Sydneyyn Wisconsinista kotoisin olevan Mattin kanssa. Tasmanian lennon lähtöön oli vielä aikaa, joten Sydneyssä kävimme tutustumassa johonkin puistoon ja sen keskellä sijaitsevaan sodissa kaatuneiden muistomerkkiin. Australiahan on ollut mukana kaikissa sodissa missä brititkin, eli toisin sanoen melkein jokaisessa sodassa. Samasta syystä jokainen kaupunki tuntuu vilisevän sotamuistomerkkejä.

Kun illalla olimme perillä Tasmanian pääkaupungissa Hobartissa, aloimme lepäämiseen sijaan koluta heti kaupunkia läpi. Kyseessä on samankoinen kaupunki Tampereen ja Newcastlen kanssa, joten kokoa ei ole liikaa. Ja toisin kuin Newcastlessa, Hobartissa oli oikea keskusta. Iso keskusta, sillä kyseessä on suosittu turistikaupunki. Kadut pursuavat erilaisia ravintoloita, kahviloita ja matkamuistokauppoja sun muita vastaavia. Onneksi olimme kuitenkin liikenteessä myöhään syksyllä, joten muita turisteja ei liiemmin näkynyt. Itseasiassa kadut olivat hiljaisia kuin haamukaupugissa, vaikka kyseessä oli keskiviikkoilta, joka on Australiassa se arkipäivä, jolloin baareissa on ihmisiä.

Kebab-paikat ovat täällä erilaisia. Kebabilla ei itseasiassa täällä taideta tarkoittaa lihaa itseään, vaan kyseessä on suomalaisen mittapuun mukaan tortilla, jossa voi olla mitä tahansa lihaa. Sydneyssä siinä oli jopa kebab-lihaa :)

Illan päätteeksi meninne mukavan tuntuiseen pubiin, jossa oli mies kitaran kanssa, ja soitti Coldplayta ja muuta samantyyppistä musiikkia. Pitkän kävelylenkin jälkeiset pari Guinnessia tuotti tulosta ja väsymys valtasi mielen. Tämä oli suunniteltu juttu, sillä hostellissamme ei ollut lakanoita eikä täkkiä. Yö oli kylmä, ja vierailumme kyseiseen hostelliin jäikin yhden yön jutuksi.

Torstai aamuna suuntasimme lähimpään autovuokraamoon ja hankimme halvimman löytyvän kulkupelin käyttöömme neljäksi päiväksi. Kyseessä oli 1.3 litrainen automaattivaihteinen Huyndai :) Vasemmalla puolella ajaminen ei yllättäen tuottanut mitään muita vaikeuksia, kuin että ensimmäinen päivä meni aika pitkälle laittaessa tuulilasin pyyhkijöitä päälle vilkun sijaan.

Ekan päivän retki suuntautui läheiseen Mt Fieldin kansallispuistoon, jossa aloitimme päivämme pikkulenkillä Russell Fallsseille. Kyseessä on jollei sademetsän niin sademetsämaisen metsän keskellä sijaitseva kaunis vesiputous. Paikka vilisi pussirottia ja kenguruita.

Seuraavaksi suuntasimme autollamme ylemmäs vuorelle. Matkalla ylös näimme ilmeisesti pussinäädän. Näytti lähinnä kellertävältä vähän kissaa rotevammalta, ja juoksi kovaa puskaan auton alta. Matkaa ylös oli 16 kilometriä, mikä vei huonolla ja pelkkää mutkaa olevalla tiellä lisättynä kuljettajan (minun) jatkuvalla ympäristön ihastelulla melko pitkään.

Vuorella teimme sitten kartalta katsoen noin 12 kilometrin mittaisen lenkin. Olin melko optimisti, sillä eihän 12 kilometriä voi viedä kovin kauaa, varsinkin kun reitin alimman ja ylimmän kohdan korkeusvaihtelu oli vain noin 200 metriä. Vaellusvaatteina minulla olikin siis lenkkarit, farkut, huppari ja nahkatakki. Juomaa varasin kuusi desiä. Totuus lenkin haastavuudesta paljastui pikku hiljaa. Polut, siellä missä niitä pystyi poluiksi sanomaan, olivat suurelta osin vuoristopuroa, joten sain käyttää paljon aikaani pomppiessani kiveltä toiselle. Opin myös pari kasvia, jotka olivat niin kovia, että niiden päällä pystyi kävelemään huoletta. Vaatteet olivat kyllä ihan päteviä. Kun sää vaihteli minuuteissa auringonpaisteisesta helteestä kylmäksi räntäsateeksi, oli hienoa omata toimiva kerrosvaatetus, jota pystyi muuttamaan vauhdissa. Melkoinen osa lenkistä oli sellaista, ettei polkua ollut ollenkaan, vain punaisia täpliä siellä täällä. Huomasin, että kilometri nelinkontin itseään isompien kivien päällä yläviistoon vie himpun verran enemmän aikaa, kuin kilometri kävellen maantiellä.

Lopputuloksena melkein kuusi tuntia vieneestä lenkistä sain rasituksesta kipeät polvet, jotka vainosivat minua loppumatkan ajan, sekä erittäin hyvän mielen mahtavista maisemista. Oli melkein kuin Norjassa :) Automatkalla alas sai olla melko varovainen, sillä oli jo pimeä, ja kengurut tykkää pimeästä. Muutaman kerran saikin lyödä jarrut pohjaan välttääkseen osuman ja osan pätkää ei voinut mennä paljoa 10 km/h nopeampaa, kun pomppivia otuksia oli joka paikassa. Ymmärrän nyt, miksi tiet ovat täynnä raatoja.

Perjantai alkoi matkalla itään Maria-saaren kansallispuistoon. Kyseessä on saari, jossa sijaitsi ennen vankila. Kauniilla saarella ovat olleet. Lähtösamatamassa näimme loikoilevan hylkeen, perillä kenguruita ja vompatin, sekä paluumatkalla delfiiniparven. Yöksi suuntasimme Lanchestoniin, mikä sijaitsee pohjoisessa. Tasmianahan on vain nelisen sataa kilometriä leveä ja korkea, joten siirtyminen on aika nopsaa.

Lanchestonissa majoitumme entiseen vanhainkotiin tehtyyn hostelliin. Kyseessä oli hyvin uusi rakennus ja yksityiskohdista mainittakoon, että suihkuissa ja vessoissa oli oikea ilmanvaihto avonaisen ikkunan sijaan, suihkussa oli sekoitenuppi, eli vain yksi nuppi, ja lavuaareissa vain yksi hana, eli kaksi nuppia, mutta vesi tuli sentään sekoitettuna. Sänky voitti tämän asuntolan sängyt mennen tullen. Nukuin sinä yönä pitkään.

Lauantain aikataulussa oli retki Cradle vuoren kansallispuistoon. Aluksi suuntasimme vain pienemmälle näköalapaikalla, jolle piti kiivetä sinnekkin paikoin nelinkontin. Polvet alkoivat oirella tällä kertaa jo melkein heti parkkipaikan jälkeen, mutta ylöspäin kiipeäminen ei onneksi koskenut. Tiesin, että jos murehtisin alaskiipeämisen tuskaa, en pääsisi minnekkään. Tältä huipulta näkyi jo hienosti ympärille, mutta samalla itse Cradle-vuoren huippu näytti olevan melko lähellä.

Ei se huippu kyllä ihan niin lähellä sitten ollutkaan, mutta takaisinhan ei käännytä. Huomasin pitäväni kiipeämisestä hirmuisesti. Osasyy voi olla, että lenkkarini tuntuvat olevan kuin liimatut kivien päällä. Polvet kipeänäkin ohitin kaikki muut ylöspäin mennessä, paitsi yhden miehen, jonka ylöspäin kiipeäminen näytti vaivattomammalta kuin käveleminen kadulla normaalille ihmiselle. Hän vilahti minun ohi sekä matkalla ylös, että matkalla alas näyttäen vain löntystelevän rennosti. Maaston haastavuudesta sanoisin, että paikoittain mentiin melkein pystysuoraan, mutta koska vuori koostuu suurista kivistä, paikkoja käsilla ja jaloille on riittämiin.

Alastulomatkalla alkoi tehdä mieli helikopteria. Siinä missä ylöspäin meneminen ja tasaisella kulkeminen oli kipeällä polvellä melko vaivatonta, hiemankin alaspäin viettävä polku tuotti jo haasteita, puhumattakaan alaspäin menevistä rappusista, joita onneksi oli vain parikymmentä metriä vuoren juurella. Jyrkät alaspäin menevät kohdat ja isot kivikot olivat helpompia, sillä niissä paikoissa pystyi tukemaan vartaloa käsillä. Onneksi myös oikea polveni oli melko kivuton, siinä missä vasenta jalkaani en pystynyt juuri koukistamaan. Helpottavaa sinällään, koska oikea polveni oli monta vuotta armeijan jälkeen se herkkä paikka.

Seuraavan yön vietimme pohjoisrannikolla sijaitsevassa kaupungissa nimeltä Devonport. Taas oli muutama olut tarpeen, sillä hostellissa ei taaskaan ollut lakanoita tai täkkiä, ja kuten sanottu, ilmanvaihto suoritetaan avaamalla ikkuna, joten sisällä on melkein yhtä kylmä kuin ulkona ja Tasmania on tähän aikaan vuodesta aika viileää seutua.

Sunnuntaina kohteenamme oli etelärannikolla sijaitseva Port Arthur, mikä on ilmeisesti ollut Brittien historian pahin vankila. Ironisesti kyseessä oli samalla mallivankila. Aate siitä, että kun vangit eristetään toisistaan ja niille opetetaan hyödyllisiä ammatteja ei toiminut aivan niin hyvin kuin voisi olettaa. Käytännön toteutus oli nimittäin pitää vankeja juuri ja juuri sen kokoisissa selleissä, että niissä mahtui nukkumaan makuullaan. Päivät kuluivat rakennuksilla, joissa hevoset ja muulit oli korvattu vangeilla. Ilmeisesti kovin moni ei selvinnyt paikasta hengissä ja tervejärkisenä.

Reissun jälkeen tuntui aina vähän kolkolta kun huomasi, että jokin rakennus oli vankien tekemä. Kaikki näkemäni vanhat kivirakennukset ja rakennelmat ovat. Tasmania oli melko vauras paikka 1800-luvulla, ainakin rikkaille, johtuen mielenkiintoisesta oravanpyörästä. Vangeilla ei ollut äänioikeutta ja uudisasukkaat pelkäsivät heitä, mikä johti hyvin tiukkaan lainsäädäntöön. Tämä taas sysäsi työttömät ja köyhät vankilaan, mikä teki heistä ilmaista työvoimaa rikkaille. Vaikka vapaus koittikin, vain harvat saivat täyden vapauden, eli luvan muuttaa pois Tasmaniasta. Vankilassa opetetuista kyvyistä ei ollut hyötyä työmarkkinoilla, sillä ilmaistyövoimana toimineet vangit veivät kaikki työt, mikä taas pakotti työttömät vapautuneet varasteluun henkensä pitimiksi ja sitä kautta takaisin vankilaan. Jäljelle jäi siis vain rikkaita ja melkein orjan asemassa olevia vankeja.

Port Arthurin jälkeen kävimme vielä läheisellä Fortescuen lahdella. Tällä kertaa teimme vain kohtalaisen lenkin. Alkumatkasta menimme muutaman sata metriä hiekkarantaa, josta laskin ainakin kymmenen kuollutta pingiiviniä. Ranta muuttui kallioksi ja polku jatkui kallion päällä olevan metsän reunassa. Siinä missä rannan pingviinit olivat kokonaisia reitillä oli syötyjä pingviinejä siellä täällä. Eläviä emme nähneet missään. Olivat varmaan merellä kalassa tai jotain. Reitin päässä oli pienempi lahti, jossa näkyi jäänteet 1950-luvulla uponneesta höyrylaivasta. Ihmettelen vain, että miksi se höyrylaiva meni sinne alunperin, sillä missään ei näkynyt mitään merkkejä mistään rakennelmista ja paikka onkin nykyään kansallispuisto. Perillä näin myös 20-30 metrin päästä jonkin mustan pedon, joka livahti nopeasti karkuun huomattuaan meidät. Näytti aika paljon kissalta, mutta keskellä asumatonta seutua? No nyt katsoin Googlesta ja se tiesi kertoa, että osa lemmikkikissoista on villiintynyt Tasmaniassa ja tappavat nyt hitaasti, mutta varmasti kaikkea mitä vastaan tulee. Tämä voisi selittää ne kokonaiset, mutta kuolleet pingviinit rannalla. Opossumi ja Tasmanian tuholainenkin voisivat tulla kyseeseen, mutta ne viettävät päivänsä yleensä nukkuen.

Päivän päätteeksi matkasimme takaisin alkupisteeseen eli Hobartiin, josta löysimme tällä kertaa oikein hyvän hostellin. Maanantai ja tiistai kuluivat Hobartin nähtävyyksiä kierrellessä. Mieleen jäi erityisesti yhdistetty taide- ja kansallismuseo ja kirjastossa ollut vanhojen huonekalujen näyttely, jonka rinnalla oli toinen näyttely, missä nuoret teolliset suunnittelijat olivat ottaneet inspiraatiota tietyistä huonekaluista ja tehneet uuden huonekalun. Hobart on muutenkin jännä paikka, sillä se muistuttaa enemmän eurooppalaista kaupunkia kuin australialaista. Oli myös mielenkiintoista huomata viimeisenä päivänä, että suosikkibaarimme oli ollut samalla paikalla samassa rakennuksessa sataman rannassa 1800-luvun alkupuolelta, ja että se oli ollut viereisen parlamentin jäsenten kantapaikka.